Mettonpyyntiä

Jokavuotinen viikon mettonpyyntireissu velipojan kanssa kutistui tänä vuonna (2010) 3 päivän mittaiseksi. Vähän hätäiseksihän se jäi, mutta pääsipähän kuitenkin hetkeksi käppäilemään reppu ja kivääri seljässä tuttuja pohjoisen kankaita ja kuruja, kippurahännän perässä tietenkin. Päivä oli jo lyhentynyt niin, että sen olisi melkein jaksanut kävellä päästä päähän, pimeästä pimeään, jos olisi halunnut urheilla. Ei me tehty tuollaista kuntotestiä. Tuleen tuijottaminen olisi jäänyt silloin turhan vähälle.

Sattui sopivat kelit. Lähtiessä oli vielä aika navakka tuuli, mutta se rauhoittui ensimmäisenä iltana. Lunta oli satanut muutaman sentin; juuri sen verran, että jäljet näki hyvin, mutta ei vielä haitannut liikkumista. Se oli sellaista pakkaslunta, että mies pystyi naakimaan haukuille lähes äänettömästi. Silloin kun ihmisistä ja heidän varusteitaan ei lähde mitään ääniä, on juhlan tuntua saapastella mettomailla. Jos taas esimerkíksi rinkka natisee ja vikisee jatkuvasti yhtä mittaa koko ajan, se voi alkaa ärsyttää suunnattomasti pientä kulkijaa. Miksei sitä koskaan muista rasvata varusteitaan ennen reissuunlähtöä? Koiran kiihkeä lintuhaukku on kuitenkin SE ääni, joka ei koskaan riko hiljaisuuden lumousta vaan huipentaa koko touhun.

Peurapaalta

Pitkästä aikaa näytti lintutilanne hyvältä. Mettoa ja koppeloa oli oikeastaan melkein kun ennen vanhaan. Koppelot olivat jo ylämaissa tokkiintuneet jopa 20 linnun parviksi. Riekot olivat edelleen hyvin vähissä, mutta ei kuitenkaan ihan yhdettömissä. Vielä viime vuonna sai kävellä viikon tunturikuruja ilman, että törmäsi ainoaankaan riekkopoikueeseen. Nyt sentään koira pelmuutti ainakin kahteen otteeseen riekkoja lentoon. Aluksi isot linnut olivat arkoja eivätkä oikein istuneet koiralle, mutta iltahämärissä koppelo jäi jo kuuntelemaan haukkua. Jermu löysi sen hienosti puuhun.

Kota_nimettomalla_jarvella

Tällä kertaa asuimme kodassa. Jätimme rakotulihaaveet ja louteen kotiin, koska tuuli oli lähtiessä sen verran kova. Hyvä asentopaikka löytyi pienen järven rannalta, jossa tulipuuta on paljon. Rannassa oli vanha tulipaikka ja siinä kiviä sen verran, että saatiin kotaan niistä hyvä tulisija. Vaikka kivillä nostettiin tulet melkein 20 cm irti maan pinnasta, savutti ensimmäisenä yönä kodassa enemmän kuin koskaan. Velipojan kalpeanaama oli aamulla niin musta, että olisi naurattanut ellei oma pää olisi ollut niin kipeä. Oliko syynä pyörivä tuuli ja matalapaine vai mikä lie, mutta seuraavina päivinä ja öinä ei enää mitään ongelmia savun kanssa ollut.

Jermu_kodassa

Jermu lepäsi yöt kodan lämmössä aina sillä makuualustalla, jonka päälle se vain onnistui livahtamaan. Paikkavarauksia se ei kunnioita pätkääkään. Jos jätkä lähtee käymään ulkona asioilla, koira vie sinulta myös makuupussin.

Vielä viime syksynä hirvenpyynnissä Jermulle annettiin enää tämä syksy aikaa näyttää kyntensä tai muuten... Se näytti! Tällä reissulla koira hyppäsi aivan uudelle tasolle: vasta nyt 6-vuotiaana se tuntuu kypsyneen sellaiseksi lintukoiraksi, jota olemme siitä jo pitkään toivoneet. Voi olla, että maakotkan kynsiin joutuminen sen ensimmäisenä syksynä on pitänyt sen tähän asti vähän arkana ja liian lähihakuisena. Nyt sen haku oli paljon laajempaa kuin aiemmin. Vähän väliä piti pysähdellä kuulostelemaan koiraa, kun sitä ei ollut näkynyt pitkään aikaan. Lumijäljistä kuitenkin näki, että siellähän se laukkasi etupuolella ristiin rastiin lintuja hakien.

Jos pyytömiehet olisivat olleet samalla tasolla koiran kanssa, olisi saalistakin tullut paremmin. Onnistuimme jotenkin töpeksimään monta haukkua. Osan niistä voi laittaa huonon tuurin piikkiin, mutta ei millään kaikkia tilanteita. Esimerkiksi Jermun männyn latvaan haukkuma metto oli niin hyvällä hollilla kiväärimiehelle kuin ikinä olla vain voi: ryömitty piilossa alle 100 m päähän, aurinko takana, lintu poikittain valkea olkapään tähtäyspilkka loistaen ampujalle, täydellinen tuki aseelle. Miten siitä voi ampua ohi... Voi siitä! Kai luodin tiellä sitten kuitenkin oli joku risu, koska pilkkaan ampuminen todisti, että kivääri ja kiikari ovat kohdillaan. Mikään ei ole muuten turhauttavampaa kuin alkaa ampua kesken kaiken pilkkaa keskellä lintumaita...

No, onneksi metto ei mennyt raanoissa ketuille. Ei tullut höyhenen vahinkoa. Parempi onkin ampua kunnolla ohi, jos kerran ohi pitää ampua. Sillä säästää loppupäivän turhauttavalta raanakon hakemiselta ympäri metsiä. Velipoika on vastannut minusta osuvasti, kun häneltä on joskus kysytty, että mikä siinä metsästyksessä muka on niin hienoa: "siinä on paratiisi ja helevetti niin lähekkäin". Saman päivänä aikana voi käydä molemmissa. Samalla tavalla pyytäjän itseluottamus voi vajota sekunnissa hyvin korkealta nollaan. Ja toisinpäin. Se se on kai koko touhun suola.

Vanha viidakon sanonta sopii tähänkin reissuun hyvin: net on pyytömiehet ja saamamiehet erikseen. Tuo latvassa istunut metto saaliiksi, Jermun täydellisen haukun jälkeen, olisi kruunannut reissun. Mutta ei sen ohiampuminen mitään pilannutkaan. Muutaman tunnin kiroilun ja pettymyksen karvaitten kyynelten jälkeen siitä pääsi helposti yli indecision

Sitä paitsi ensi syksynä tuo sama musta lintu on entistäkin isompi. Kohta jo pommikonemetton luokkaa. Katsotaan sitten uudestaan!

Ei meillä silti munat menneet pataan.