Riekonpyyntipäivä

RiekkoMaisema

Heräsin ensin, koska oli minun kahvinkeittovuoroni. Kylmä puisteli heti kun kömmin ulos pussista. Äkkiä kamiinaan tulet ja kahvit tulemaan. Se oli helppo homma, kun oli edellisiltana haettu tuohta ja kuivia koivun latvuksia sytöiksi. Kota lämpesi hetkessä, vaikka ulkona oli reilusti pakkasta. Radion panin päälle vasta kun pöhnät oli pannussa. Oltiin velipojan kanssa nimittäin sovittu, että laulaa ei saa ennen kuin aamupala on valmis. Ei laula radio eikä varsinkaan jätkä itse.

Aamupala on vakio: C-vitamiiniporeappelsiinimehukupillinen, puurolautasellinen voisilmällä, tasan neljä näkkileipää, joiden päällä on kaksi siivua meetwurstia sekä pannullinen väkevää kahvia. Vasta kun kaikki on syömistä vaille valmiina, saa herättää kaverin, mutta ei karjumalla eikä missään nimessä lepertelemällä. Herätys pitää tehdä sillä tavalla lyhyen asiallisesti, tyyliin: ”Nouse. Kahvi jäähtyy. Ulkona on aikamoinen pakkanen mutta aurinko paistaa.”

Pitää jättää mahdollisuuksia kaverille nousta painostamatta ylös, koska eihän tässä tosiaan mitään aamun ilopillereitä olla kumpikaan. Sillä jos jompikumpi nousee väärällä jalalla, saattaa siitä pahimmassa tapauksessa kärsiä koko riekonpyyntipäivä. Nautinnollinen päivä saa aina alkunsa yllätyksettömästi eli vakioaamupalalla, jonka aikana ei paljon puhuta. Säästä korkeintaan.

Ennen pyyntiin lähtöä on vielä oottokoukut koettava jään alta. Järvestä nousee tällä kertaa kolme syötävänkokoista taimenta. Parista koukusta on lanka pettänyt. Niihin vaihdamme vahvemman langan, jotta kestäisi isommuksenkin tempoilut. Nyt on taas helppo lähteä riekonpyyntiin, koska saamapakkoa ei ole. Illallinen on jo varma: paistettua taimenta höystettynä joko riisillä, makaroonilla tai nuudeleilla. Tuntuu hienolta, että on vaihtoehtoja!

 

RiekkoOottokoukku

Mukaan ei ole muuta ruokaa ahkioon otettukaan kuin höystöjä sekä reilusti voita, suolaa, näkkileipää ja metuskaa. Lisäksi on pemmikaania hiihtoevääksi. Se on pelkkää energiaa sisältäen kuivattua jauhelihaa, kuivattuja hedelmiä ja sokeria, jotka on sidottu levyksi yhteen kookosrasvalla, ja sitten palasteltu sopivan kokoisiin annospaloihin. Folioon käärittynä se on kova sana hetkellisiin heikotuksiin. Viikon reissussa ei onneksi vielä ehdi kyllästyä yksipuoliseen ruokaan, vaikka se onkin joka päivä joko taimenta tai riekonrintaa. Mutta varmaa on se, että kyllä taas pizza maistuu kunhan maalikylille päästään.

Päivä on jo täysin valjennut, kun hyppäämme lumipukuihin ja suksille. Kevyt reppu selkään ja ase olkapäälle. Toinen meistä lähtee toiseen suuntaan, toinen toiseen. Tapaamispaikka on kartalta suurinpiirtein sovittu ja tapaamisajaksi iltapäivä. Tuskin me silti toisiamme näemme ennen iltaa. Yleensä tahtoo käydä niin, että tilanteet vievät mukanaan. Velipoika on nuorempana, innokkaampana menossa jo ennen kuin minulla on sukset jalassa. Näen vain valkoisen anorakin selän häipyvän kimaltelevan tunturikoivikon sekaan.

Hanki kantaa hyvin. Melkein 3-metriset sukset tuntuvat vähän liioittelulta näin kantavalla kelillä. Lämmin tulee hyvin äkkiä, joten pysähdyn riisumaan villapuseron ja laitan sen reppuun. On jotenkin niin hohtavan kirkasta ja täydellisen hiljaista, etten malta olla istahtamatta repun päälle piipulliselle. Siinä tuprutellessani kuuluu laukaus yllättävän kaukaa velipojan suunnasta. Osuikohan?

Kun nousen pystyyn, näen riekkoparven laskeutuvan alle sadan metrin päähän minusta kummun rinteeseen. Sydän hyppää välittömästi tykyttämään ihan eri tasolle kuin äsken. Varovasti nostan sauvat ristiksi, hiljaa pienoiskivääri pois selästä, kivääri ristikkoon, tukeva tähtäysasento ja pari syvää hengitystä. Ja tietenkin silmälasit menevät huuruun. Äkkiä taskusta paperia, lasit puhtaaksi, pari uutta syvää hengitystä ohi lasien ja lähimmäinen riekko ristikolle. Hyvin pysyy, silmä näkyy kiikarissa. Liipaisinta vetämällä löysät pois, ja sitten ’naps’. Silti laukaus lähtee yllättäen. Riekkoparvi pölähtää lentoon, mutta yksi kaunis, puhtaanvalkoinen lintu makaa hengettömänä hangella. Pieni veripisara on nokan kärjessä merkkinä kuolemasta.

 

RiekkoaReppuun

Ei tunnu pahalta. Pitäisikö? En tiedä, mutta tuntuu yksinkertaisesti ja pelkästään hyvältä. Ja uskon tuntuvankin ainakin niin kauan kuin omatunto sulattaa lihansyönnin. Onhan tämä liha sentään omapyytämä eikä kenenkään toisen minulle tappama kana tai jokin muu kotieläin. Itse asiassa, kun miettii, alkaa tuntua aika raukkamaiselta syödä toisen teurastamaa tarhaelukkaa. Ehkä on parempi ettei mieti sitä liikaa… Luonnollinen on luonnollista ja sillä siisti. Sitä paitsi riekonrinta rosepippuri-kermakastikkeessa vetää maussaan vertoja jopa poron kielelle. Laitan tyytyväisenä riekon paperipussiin ja sen reppuun.

Jatkan matkaa, kunnes tulen Tsoagesjavrin, ison harrijärven, aukeille maille. Maasto on kuumaisema, jossa on ikäänkuin kraatereina pikkulampareita ja järviä ja niiden välissä laakeita kiviröykkiöitä. Koivuja näkyy vain harvakseltaan siellä täällä. En ole aikaisempina keväinä uskaltautunut tänne, mutta nyt ilma on niin tuuleton, että päätän hiihtää aukeitten poikki tapaamispaikalle. Samalla huomaan silmäkulmastani jotakin liikettä. Velipoika siellä painaa lujaa kyyryssä ilman sauvoja kohti kiviröykkiötä. Matkaa on ainakin kilometri, mutta meiningistä näen, että on siellä jotakin.

Monikymmenpäinen riekkotokka karkaa velipoikaa hetken päästä. Kun tilanne on ohi, hiihtelen tykö. Minullekin selviää, että kumpujen välisillä aukeilla on useita valtavia 30-50 pään riekkoparvia. Mutta linnut ovat niin arkoja, että nousevat lentoon jo kaukaa. Täällä ei ole meille juuri mitään näkösuojaa. Pyynti alkaa muistuttaa yhä enemmän metsähanhen naakimista rimpijängiltä. Koko päivän yritämme ja yritämme päästä ampumahollille, mutta linnut joko juoksevat hangella tai lentävät seuraavan kummun taakse, yleensä liian kaukana.

Useita tilaisuuksia kuitenkin tulee. Yli puolet niistä töpeksin joko yrittämällä liian kauas tai sitten ampumalla huonolta tuelta. Mutta hienolta tuntuu muutaman kerran onnistuakin. Yksi kaatuu ylitähdätyllä kaukolaukauksella, toisen saan ottamalla sukset pois jalasta ja kipittämällä kyyryssä riekkoa lähimmän kiviröykkiön taakse.

Asentopaikalle tullessani huomaan, että velipoika on tullut jo aikaisemmin. Riekkosaalis roikkuu kahtena nippuna koivun oksasta. Lisään omat riekkoni samaan oksaan. Ilta alkaa sopivasti hämärtyä. Vaikka nälkä ärjyy suolissa, ei vielä laiteta ruokaa. Ei kannata tyhjää hätäillä. Ensin tehdään tulet ja sitten parit totit.

 

RiekkoKota

Puhuttavaa on paljon. Paljon enemmän kuin aamulla. Sitä paitsi vielä pitää muistella vanhat sattumuksetkin, etteivät ne vain unohdu. Värittyvät ne kyllä vähän, kerta kerralta. Saaliin koko kasvaa ja tapahtumat muuttuvat dramaattisemmiksi kuin alkuperäiset. Tyhjänpyyntireissu sitä vastoin unohtuu saman tien, kun sellainen reissu on heitetty. Voi olla, että totivettä joutuu tänä iltana keittämään toisenkin pannullisen. Melkein laulattaa.