Vapaa on vain umpihanki, osa 1

Reilut kaksikymmentä vuotta sitten oli joulukinkut ja poronpaistit taas kerran syöty. Jäljelle jääneet valkeat luut vain heleästi soivat.  Laatikoita saattoi olla vielä jäljellä, mutta ketä ne oikeasti kiinnostivat. Tuntui hyvin vahvasti siltä, että nyt pitää päästä liikkumaan: hiihtämäään, juoksemaan tai mitä tahansa kunhan pitkään ja hartaasti. Perinteinen jouluaaton jolkotus - pitkä nulkka kylältä Kersilöön tai tuiskuhiihto Kommattiin ja takasin - olivat nekin jääneet tänä vuonna väliin. Ennen vanhaan sitä niin tehtiin ja oltiin muka jotenkin reippaita. Jouluhässäkkä sillä ainakin vältettiin.

Sain kuningasidean: nyt lähdetään hiihtämällä johonkin huitsin kuikkaan autiokämpälle ja seuraavana päivänä takaisin. Karttaharjoituksissa selvisi äkkiä aivan täydellinen kohde: Uittipiekka. Sinne kahlotaan, hikoillaan, perillä saunotaan ja nukutaan.  Rapiat 15 km mennen tullen ja palatessa, jos Lokassa neljän-tien-risteykseen asti auton saa ajettua.  Ja saahan sen nyt ainakin sinne. Äläkkös vain.

”Saattaa auton saaha, saatana, pitemmällekki”, esitin idean velipojalle. Heti sain kaverin, veli innostui välittömästi: ”otetaan evääksi vain juotavaa ja näkkileipää, hä”. Lähdettiin melkein saman tien, heti seuraavana päivänä. Pakattiin kevyet reput ja niihin vain välttämättömin.  Säätiedotuksia ei ehditty seurata eikä kuuta tuijotella.

Auto jäi neljän-tien-risteykseen. Aika äkkiä Paskalomavaarasta lähdettyämme selvisi, että turhaan säätiedotuksia olisi tuijoteltukaan. Oli täysin pimeä, kuuta vain ei yksinkertaisesti ollut, ei pätkääkään. Onneksi pakkanen ei pahemmin nipistellyt.  Jooseppitunturin kuusikoita kiertäessä pimeys oli niin musta, että keulamiestä piti seurata äänen perusteella. Perämiehen kannatti pitää tauko aina siinä vaiheessa, kun edessä humahti. Keulamies melkein aina siinä kohtaa peruutteli ja sihahteli kirosanojaan. Oli just pökännyt pahki johonkin kuuseen, joka vielä saattoi päästellä liikalumet keulamiehen niskaan. Ei siinä perässä parannut silti naureskella, kun tiesi että itse on kohta vuorossa.  

Takamiehen vastuulla oli suunnan pito. Se ei ollut fyysisesti raskasta mutta henkisesti helvetin. Tärkeätä oli pysyä perussuunnassa, vaikka mitään ei nähnytkään. Jooseppitunturin ja ojankurun välissä, ei se sen kummempaa teoriassa ollut. Niin monta kertaa olimme molemmat Uittipiekassa käyneet, että pienintäkään epäluottamusta kämpän löytämisestä ei ollut, vaikka paikka tiedettiin vaikeaksi valoisassakin. 

Pitkän aikaan ei ollut huolen häivää. Matka eteni pikku hiljaa umpista kahloen. Keulamiehenä oli tietenkin paljon raskaampaa, mutta perämiehen paikalla sai sitten taas hetken huokaista ennen seuraavaa hukia.  Jossakin kohtaa kuitenkin epäluottamus väkisinkin hiipi mieleen, kun oltiin noustu tarpeeksi monta kertaa  sellaiselle tutun oloiselle pikku kummulle, jossa kämppä olisi pitänyt jo olla, mutta jossa mitään ei ollut. Mitään ei tietenkään puhuttu siitä mahdollisuudesta, että kämppää ei löydettäisikään. Eihän me mitään pessimistijollia olla!

Olimme jättäneet kaiken turhan pois tältä saunareissulta. Meillä ei ollut laavua, ei makuupusseja, ei varavaatteita. Lämpimässä kämpässähän sitä kuorsattaisiin. Pitkävartinen kirves kuitenkin aina pitää olla mukana. Ja kahvia, kaakaota, mehua, näkkileipää, voita ja saunakaljat. Siinä eväät.

Ei sitä saatanan kämppää löytynyt koskaan! Niin kauan me haettiin ja pöngäiltiin siellä sun täällä pilkkopimeässä, että jompikumpi lopulta luovutti. Kumpikaan ei tietenkään tunnusta. En muista kumpi sen ensin ääneen sanoi, että yö ollaan muuten hangessa. Ei sitä välttämättä kummankaan tarvinnut edes sanoa. Tuskin me puhuttiin mitään. Oltiin molemmat ihan sipissä, mutta kuitenkin samalla aallonpituudella. Pysähdyttiin yhtä aikaa kuin käskystä ja alettiin vain jotenkin selvitä hengissä tulevasta yöstä. Oikeasti tilanne oli se, että yöksi oli jäätävä suurin piirtein siihen missä silloin satuttiin olemaan, kun kunto loppui. Maisema oli ihan umpikuusikkoa, mutta voimia ei kerta kaikkiaan ollut enää nousta paremmille tulipuumaille.

Repun kun otin pois selästä, huomasin, että taskulamppuhan se siellä taskussa vielä vähän hohti. Ei sillä enää juuri mitään tehnyt.  Siihen aikaan ei vielä otsalamppuja ollut. Selän taakse hamusimme kaatuneen kuusen tättärän, edes jonkinmoiseksi suojaksi. Vieressä olevan ison kuusen alta löytyi kuivan oloinen kuusijuurakko, johon ensimmäinen kirveen lyönti osui sillä seurauksella, että varsi meni poikki. Kirveenvarresta saimme kuitenkin sytöt kynsituliin, jotka pysyivät hengissä juuri ja juuri, kun koko ajan toinen puhalsi ja pikkurisua siihen lisäili.  

Lopulta vesi kiehui: pannun kansi tärähti ja ylimääräiset höyryt pihahtivat pihalle. Meillä oli kuumaa juotavaa, jesh! Kuumaa kaakaota oli tarkoitus ottaa. Otin kiehuvan pannun puukon terällä  keitistangosta ja sekoittelin siihen reilusti jauhetta. Tarjoillessa onnistuin jotenkin kaatamaan koko litkun makuualustalle, jossa suh koht  kuivin persein siihen asti olimme istuneet.

Siinä kohtaa ei puhuttu pitkään aikaan mitään. Syvän hiljaisuuden vallitessa velipoika viimein virkkoi: ”Ei mulla kyllä kaakauta olis oikiasti haluttanukkaan”. Sen enempiä huokailematta hän kaivoi pienen rommipullon esiin rinkan taskusta - se oli 55-volttinen Martinique - ihme jota Suomessa silloin vielä sai. Täräytti kyynärpäällään pullon pohjaa niin, että risahti muttei rikki. Kiersi ja kiersi korkkia niin, että se oli auki. Seurasin tarkkaan. Otimma siitä suoraan. Ei ennen oltu ilman sokerivettä otettu, totina vain. Nyt otettiin.

Voi että se lämmitti! Ja voi jumalauta että se tuntui hyvältä. Suonet kihahtivat ja olo virkostui. Vale-energiaa virtasi väsyneisiin lihaksiin niin, että kuolemanpelkokin hävisi kolmannen ryypyn jälkeen. Piti oikein pidätellä, ettei olisi lähtenyt hakemaan vielä sitä saatanan Uittikämppää.

Se yö meni hitaasti, aamua odotellessa. Vierekkäin kylkimyyryssä makuualustalla suksien päällä istuttiin ja torkuttiin.  Velipoika väitti aamusella, kun seuraavan kerran kaakaon kaatamisen jälkeen puhuttiin, että ei nukkunut silmäntäyttä koko yönä. Minä nukuin istualtani ehkä tunnin verran, pätkissä. Kun aamu alkoi sarastaa, pelotti eniten se, että Uittipiekan kämpän seinä näkyy ihan edessä. Meillä kummallakaan ei ollut minkäänlaista hinkua selvittää, kuinka lähellä kämppää oikeasti on yö värjötelty.

Aamukahvia ei tällä kertaa keitelty.  Onneton keitistankokin oli poltettu. Suunnitelma oli sanomattakin selvä. Napattiin vain reput selkään, käännettin 3-metriset Lahdenperät 180 astetta tulojäljilleen ja hiihdettiin takaisin autolle, sanakaan sanomatta. Saunomatta jäi, mutta olipa kuiten vapaan oloinen umpihanki, vähän semmoinen vittumainen.