Eksymisiä, osa 1

”Son hyvä siitä mistä menhän”, sanoi Mosku aikoinaan, heitti repun pykälään ja lähti astelemaan tunturikurua eteenpäin. Kenraali Walleniukselle sen sanoi, kun oltiin menossa joukolla rajan taakse kolttia kurittamaan. Sotajoukot seurasivat kiltisti perässä opastaan, joka ei ymmärtänyt tuon taivaallista hänen eteensä levitetyistä kartoista. Mosku ei ollut koskaan nähnytkään semmoisia eikä sellaisia tarvinnut, tutuissa tuntureissa. Eksyiköhän Mosku koskaan? Tunsiko hän koko sanaa? Ehkä tuohon aikaan tehtiin vain tulet, jos ei sattunut tasan tarkkaan tietämään missä oli. Tuskin olinpaikalla oli niin väliäkään.

Velipojan kanssa me olemme eksyneet vuosien varrella monen monta kertaa, vaikka meillä on aina kartat ja kompassi mukana ja vaikka kaira olisi tuttukin. Silti sitä tapahtuu: milloin eksytään toisistamme, milloin reppu on hukassa koppelon naakimisen jälkeen, milloin taas asento pitää tehdä tuntemattoman kummun laitaan. Jokainen pieni ”pyörähtäminen” tai pitempi harhaanhiihto on aina herättänyt samansuuntaisia tuntemuksia. Samalla ne ovat ehkä pitäneet itseluottamuksen siedettävämmällä tasolla. Totuus on nimittäin se, että luomakunnan herrana patsastelu loppuu siihen paikkaan, kun ihminen eksyy.

Eksymisen ensimmäisessä vaiheessa liikutaan rankasti anaerobisella alueella. Vauhti kiihtyy herkästi päättömäksi menoksi, oli sitten sukset jalassa eli ei. On pakko löytää äkkiä tuttu paikka tai nähdä jokin maamerkki, johon oman paikkansa pystyy suhteuttamaan. Eksyjän ääntely on tässä vaiheessa lähinnä huohotusta ja voimakasta kiroilua. Lämmin hiki virtaa päästä varpaisiin.

EksynytRiekko

Olimme kahdestaan riekonpyynnissä Tsoagesjavren kuukraaterimaisemissa. Siellä täällä aukeiden lomassa oli pieniä tunturikoivuryppäitä, joiden suojassa pystyi lähestymään jopa 50-päisiä riekkotokkia. Riekot napsivat itselleen syötävää aukkopaikkojen pälvistä. Koko päivän olimme yritettäneet päästä pienoiskiväärien kanssa ampumahollille. Ihan riittävästi oli tullut ohilaukauksia kaukana loistaviin riekkopalleroihin, mutta toisinaan oli osunutkin. Päivä oli melkein pulkassa. Sovittiin, että velipoika hiihtelee suoraan kodalle kokkaamaan ja minä kierrän pohjoisen puolelta vähän pitemmän lenkin.

Melkein välittömästi erottuamme iski lumimyrsky. Se yllätti minut täysin. Suihkin aikani mutusuunnalla vasten pistelevää tuiskua, kunnes käänsin suunnan suorempaan kohti asentopaikkaa. Näkyvyys meni niin heikoksi, että oli vaikea hahmottaa korkeuserojakaan. Maasto tuntui kuitenkin nousevan turhan jyrkästi. Epäilin hiihtäneeni liikaa vasemmalle, joten korjasin oikealle. Ajattelin kiertää vaaran ja tulla sen jälkeen tuttuun ojankuruun, joka laskisi kotajärvelle. Kurun löysin mutta ei se mitenkään tuttu ollut. ”Missä vitussa mie olen”, hoin itselleni hengitys vinkuen. Laitoin läpinäkymättömiksi huurtuneet silmälasit taskuun. Nousin kurun vastapuolelle ja päädyin paljakkaan, jossa oli täysin mahdotonta edetä. Maasto näytti oudolta. Palasin äkkiä takaisin omia jälkiäni, jotka olivat jo menneet melkein umpeen. Kurusta löysin toisenkin ladun, joka ei minusta ollut minun jättämäni. Mutta en ollut enää ihan varma. Mistään. Tajusin viimein pysähtyä ihmettelemään. Kädet tärisivät, kun hamusin taas kerran karttaa taskustani. Ne eivät tärisseet kylmästä.

Eksymisen toisessa vaiheessa rauhoitutaan, hengitetään syvään, otetaan kartta ja kompassi analyyttisen tarkastelun tueksi. Eksyjä ymmärtää sen, että syöksähtely sinne tänne pitää saada loppumaan. Annetaan maitohappojen ihan rauhassa jäykistyä lihaksiin. ”No niin, katsotaanpas nyt missä sitä oikeasti ollaan”. Optimismia on vielä vähän jäljellä. Eksyjän ääntely muuttuu vaisummaksi kiroiluksi. Kylmä hiki virtaa päästä varpaisiin.

Yleensä eksyminen päättyy tähän vaiheeseen eikä sitä edes lasketa eksymiseksi. Ihminen vain paikallistaa itsensä kartalle ja saapuu vähän viiveellä määränpäähänsä. Silloin asiasta ei mainita sanallakaan kenellekään.

Katsoin vuoronperään karttaa ja kompassia. Näpit jäätyivät mutta viimein paikka valkeni: ”olen tuossa kurussa, tottakai”. Päätin varmistaa asian hiihtämällä suoraan idässä olevalle lammelle, johon oli matkaa korkeintaan kilometri. Hiihtelin puolisen tuntia, mutta mitään aukeampaa paikkaa ei tullut vastaan. Nousin ylemmäksi, jos sieltä näkisi jotakin. Kiire oli ehtiä kartalle ennen kuin tulisi täydellinen pimeys. Nyppylän päältä näin etelässä isomman aukean, jonka päätin olevan Alemman Lyöttijärven. Järven eräässä lahdenpoukamasta löytyisi meidän asentopaikkamme. Silloin helpotti, nojasin vähän aikaa sauvoihin, huoahdin ja laskin sitten aukealle. Ei lumen alla mitään jäätä ollut. Se oli jänkä, jota en löytänyt kartasta ollenkaan. Vielä muutaman kerran muka päätin, karttaa pitkään tuijoteltuani, missä olen. Ja hetken päästä taas petyin: en ollut sielläkään. Pimeyden takia karttaa piti jo katsella taskulampun valossa. Magliten metallinmaku suussa, suupielet jäätyvässä kuolassa alkoi epätoivo pyrkiä väkisinkin pintaan.

Eksymisen kolmannessa vaiheessa siirrytään vihdoin aerobiselle puolelle. Tunnustetaan itselle, että ollaan auttamattomasti hukassa. Tajutaan se, että hengissä pysyminen edellyttää energian tankkaamista ja hidasvauhtista etenemistä jopa seuraavaan aamuun saakka, koska paikalleen jäätyy ja hikihiihtoa ei jaksa loputtomiin. Optimismi laantuu rauhalliseksi realismiksi: joko selviän hengissä tai kuolen, so not. Eksyjän ääntely loppuu kokonaan. Hiki jäätyy päästä varpaisiin, ellei lähde pian liikkeelle. Pitää vain päättää, mihin suuntaan lähteä hitaasti konkoilemaan.

Repussani oli vielä muutama näkkäri ja suklaapatukka. Hotkaisin ne jäähyhmäisen urheilujuoman kanssa. Päässä kieppiä myllertäneet päättelyt olinpaikkavaihtoehdoista ja päätökset ”oikeista” suunnista loppuivat kuin seinään. Eihän minulla oikeasti ollut aavistustakaan siitä, pitäisikö lähteä mieluummin etelän vai pohjoisen suuntaan. Tai johonkin siltä väliltä. Olo oli hyvin helpottunut, kun tajusin olevani täydellisesti hukassa. Ehkä myös pieni kuolemanpelko kalvoi takaraivoa. Näkyvyys oli melkein nollassa, joten turha senkään puolesta enää oli yrittää hakea yhtään mitään. Taittelin kartan anorakin taskuun ja vedin lumihupun päähäni. Kylmä puisteli. Päätin lähteä jängältä suojaisaa kurua pitkin, joka vietti suoraan pohjoiseen päin. Ajattelin, että viimeistään valoisassa löydän itseni jostakin, ehkä Norjan rajalta. Hiihtovauhti oli muuttunut sellaiseksi, että mummot viuhtoisivat molemmilta puolilta ohi jos täälläpäin ulkoilisivat.

EksynytMies

Eksymisen viimeisessä vaiheessa saavutetaan jotakin: määränpää, kämppä tai muu suoja. Tai sitten ei saavuteta. Huonoin vaihtoehto toteutuu aina silloin tällöin: eksyjä paleltuu hengiltä. Joka tapauksessa eksyessä nöyryys luontoa kohtaan lisääntyy. Oma luonto tulee nitistetyksi. Jotenkin eksyminen myös puhdistaa. Onko kyseessä sielu vai mikä lie, mutta hengittäminen tuntuu helpommalta. Tässä vaiheessa aletaan hakemaan selityksiä tapahtuneelle.

Löysin lopulta itseni Huikkimajoen kämpältä. Siellä oli ennestään yksi mies Espoosta ja yksi Saksasta. Sanilan Rauno, paikallinen kuulu saamamies, oli tuonut kelkalla espoolaisen sinne jo päivää aiemmin riekonpyyntiin. Espoolainen oli ikkunan läpi seurannut myrskytuulen tuiverrusta, kunnes yht’äkkiä ikkunan edestä oli vilahtanut ”helevetin iso ja partanen mies”. Kuitenkaan ketään ei ollut pyrkinyt kämppään sisään pitkään aikaan. Espoolainen luuli nähneensä harhoja tai Jeesuksen, kunnes juuri ennen minua kämppään oli hoiperrellut pitkä, harmaapartainen Horst jalat kramppaillen. Horstkin oli eksynyt tuiskussa ahkionsa kanssa, jättänyt ahkion johonkin jeeraan ja lähtenyt hakemaan kämppää ilman sitä. Löydettyään mökin hän oli saman tien lähtenyt omia jälkiään takaisin ahkiotaan hakemaan. Kun tulin kämppään, sakemanni istui laverilla suolaa kämmenkupista syöden. Varmaankin lähelle 70-vuotias Horst ei silloin vielä pystynyt puhumaan mitään. Espoolainen istui hiljaa pirtin pöydän ääressä, vähän järkyttyneen näköisenä.

Kämpässä kuulin espoolaiselta, että Sanila oli lähtenyt juuri ennen tuiskun tuloa kelkalla kylille. Mietin pätevää meriselitystä velipojalle, joka varmaankin oli paistellut meille riekon täkkälihoja höysteineen ja syönyt jo aikaa sitten osansa. En halunnut kuunnella loppuikääni virnuiluja eksymisestä, joten keksin, että olin muka törmännyt hiihtäessäni Sanilan ja lähtenyt Huikkimajoen kämpälle kahvittelemaan ja kuuntelemaan Raunon juttuja. Emme olleet Sanilaa tavanneet pariin vuoteen ja sillä aikaa hän oli varmasti saanut vaikka mitä ja vielä enemmänkin. Peitetarina eksymiselle tuntui omasta mielestänikin uskottavalta. Tarina ei ollut oikeastaan edes valkoinen valhe, koska niin olisi aivan hyvin voinut käydä.

Keli parani yötä myöten sen verran, että uskalsin lähteä pimeässä suunnistamaan kohti Ylempää Lyöttijärveä, joka olisi suoraan etelän suunnassa. Monta kilometriä pitkä järvi tulisi poikittain vastaan, vaikka kuinka huonosti suunnistaisin. Itseluottamus oli tosin nollassa, mutta tähtäsin järven keskelle vähän väliä kompassia vilkuillen. Oli oikeastaan hieno tunne hiihdellä pimeässä ylämaita pitkin. Tuulikaan ei enää tuullut, joten hiljaisuus oli lähes täydellinen. Vasta kun laskin järven jäälle, tiesin varmasti selvinneeni. Seisahdin jäälle kertaamaan vielä peitetarinan, jonka velipojalle kertoisin kun viimeinen kilometrin pätkä Ylemmältä Alemmalle Lyöttijärvelle olisi tehty.

”HEI”, kuului kova karjaisu pilkkopimeästä takaani. Säikähdin niin, että olisin lyönyt pääni kattoon, ellei olisi ollut taivas. Velipoikahan se sieltä laski samaa latua pitkin törmää alas. Oli, kuulemma, vähän pyörähtänyt myös. Lopulta oli löytänyt jäljet, joita ensin epäili omikseen. Sauvojen sommanjäljistä oli sitten tunnistanut, että eivät ne omat olleet, koska toinen sompansa oli hajonnut jossakin vaiheessa. Hän oli päätellyt ladun menosuunnan ja huomannut, että jälki kulkee sen verran suoraan, että hiihtäjä ainakin luulee tietävänsä mihin on menossa. Sanoi vielä ajatelleensa, että ”ei kait täälä kukaan muu hullu keskellä yötä viitti hiihellä ko sie”.

EksynytLoytanyt

Hiihdeltiin hymähdellen, melkein hypähdellen, kylmälle kodalle, joka lämpesi hetkessä kun kamiinaan tuikattiin tulet. Seuraavaksi kuumeni totivesi. Syömiset ehtisi hoitaa myöhemminkin. Päivän pyyntitilanteet kerrattiin hyvin tarkkaan, mutta molempien eksymiset kuitattiin aluksi vain pieninä pyörähtelyinä. Muutaman totin jälkeen eksymisistäkin kehtasi puhua vähän enemmän. Miten hyvältä tuntuikaan kuulla toisen epätoivon hetkistä.