Jöllin muistolle - lintukoira vailla vertaa

JolliTunturissa

Jölli, meidän pikinokkainen kippurahäntäinen ärhäkkä pystykorvamme, opetti meille pyytöhommia melkein 12 vuotta. Se näytti kiihkeällä haukullaan miten metto hypnotisoidaan pankaoksalle niin, ettei se tiedä näkösällä ryömivästä kiväärimiehestä yhtään mitään. Monesti Jölli paikkasi heeperin aiheuttaman ohilaukauksenkin uusintahaukulla. Monet hanhet se houkutteli rimmen reunaan saaliiksi. Hirvet se pysäytti melkein joka syksy niin, että hiusristikon läpi paistoi iso lapa. Koskaan ei sille silti niin isoa lihaa ammuttu. Silimäni terhän, se oli kaiken viljan koira.

Jölli syntyi keväällä -93. Se oli alusta alkaen mukana kaikilla kesän kalareissuillamme. Pikkuinen karvapallero nostettiin reppuun siinä vaiheessa, kun se ei enää jaksanut etumaastoa tutkailla. Tammukanpyynnissä reppu jöllineen jätettiin jängän keskelle johonkin kumpuun odottamaan kalamiesten paluuta. Ajatus oli, ettei se uskaltaisi lähteä harhailemaan märälle rimpiaavalle, vaikka heräisikin. Ei meidän pyynnistä mitään tullut, kun kuitenkin arvelutti pennun paikallaan pysyminen. Joka kerta se kuitenkin kerättiin kyytiin repun vierestä makoilemasta, kun pyynti oli ohi.

JolliKoppelo

Puolivuotiaana veimmä Jöllin ensimmäistä kertaa maalinnun pyyntiin. Teki niin napakan pakkasen yöksi, että tehimmä louteen eteen kunnon rakotulet. Tuohon aikaan Jölli haukkui vielä kaikki elukat, niin oravat kuin pikkulinnutkin. Aamukahvia keitellessä sitten kuulimma, kuinka metto kirskutti syyskiimaansa puussa jossakin lähellä. Jölli kuuli myös oudon äänen. Lähimmä oikein varovasti ääntä kohti niin, että koira meni edeltä. Se tuli aina välillä takaisin ihmetellen tuota uutta ääntä, ja varmaan jo hajuakin. Me usutimma sitä eteenpäin. Ja se meni, pysähtyi ison petäjän alle ja aloitti varovaisen haukun. Lopetti kuitenkin melkein heti ja tuli kysymään meiltä, että mitä tehhään. Kun se seuraavan kerran nosti kuononsa kohti latvaoksalla istuvaa listua ja antoi haukun helistä, oli kivääri jo kohdistettu metton valkoiseen pilkkaan. Iso köti tipahti koiralle kopiksi. Loppupäivän Jölli kulki perässä haukkuen repusta näkyvää pitkää pyrstöä. Sen koommin ei Jölli miehen takana kulkenut.

Vaikka Jölli olikin erakko luonne vierastaen vieraita ihmisiä, omilleen se osasi olla ystävä. Jöllin tyytyväinen urina kertoi aina suoraan, kuinka hyvä meillä on olla vaikka se yleensä kuuluikin kuusen perseeltä. Harvoin se louteen alle tuli yöksi. Mutta mustia koiria se jostakin syystä vihasi. Ei niin isoa ja pelottavaa koiraa, etteikö päälle. Oliko sitten pentuna joku karhukoira vittuillu…

Veteen ei Jölli vapaaehtoisesti mennyt. Kaikki sen haukkumat hanhet on pitänyt mutaisesta rimmestä miehen paniikkikroolaamalla hakea. Uida Jölli kyllä osasi, muttei uinut jos ei ollut pakko. Voi olla, että ensimmäisenä kesänään vahingossa sattunut koskenlasku Suomujärvillä aiheutti vesikauhun.

JolliHanhi

Jöllin kanssa ei huonoja lintuvuosia koskaan oikeastaan ollutkaan. Jos lintuja oli virallisesti laskettu olevan vähän neliökilometriä kohti, se epävirallisesti kiersi isompaa lenkkiä. Parhaimpina lintusyksyinä pyynti piti vaihtaa kesken reissun kalastukseen tai muuhun laiskotteluun, koska koira haukkui jo ensimmäisinä päivinä sellaisen saaliin, jonka nippanappa jaksoi selässään kantaa. Kylillä ei kehdannut puhua mitään, kun huonoa lintuvuotta valittivat. Jölli vain tyytyväisenä lipoi huuliaan, kun oli taas maha täynnä koppelon maksaa ja metton varvasta. ”Muka huonosti lintua tänä vuonna”, irvisti vain vastaantulijoille.

Jölli nukkui pois 19. helmikuuta 2005. Jalat eivät kantaneet eivätkä silmät nähneet enää. Nyt se haukkuu ja haukkuu Jaurin valtavaa pommikonemettoa koirien taivaassa. Siitä se eniten tykkää.