Paavo pudotti pystykorvalle

Syyskuun lopulla (2012) koitti vihdoin lähdön hetki: pääsin pikinokka-Jermun ja kummipoika-Paavon mukaan moneksi päiväksi ja yöksi kairaan, tunturien kainaloon, pyytämään maalintua. Pitkästä aikaa luvassa oli rauhallista käppäilyä vanhoissa mettissä ilman mitään kiirettä mihinkään, tuleen tuijottelua louteen alla hartaudella valituilla asentopaikoilla ja ehkäpä jopa erähenkistä herkkuruokaa, jos Mettän Ämmi olisi suosiollisella päällä. 


Onneksi tuli varasukkia mukaan mutta rajansa kaikella

Ilmojen haltija, olkoon vaikka Pilvien Pummi, ei meistä oikein tykännyt aluksi. Ensimmäisen päivän iltapuoliskolla alkoi sataa saavista ja sitä kesti melkein puolitoista vuorokautta. Onneksi oltiin osattu varautua, sillä norjalaisten ennustukset (www.yr.no) pitivät aika hyvin kutinsa. Olivat luvanneet tänne jatkuvan sateen alkavaksi klo 18. Meillähän oli loue valmiiksi viritettynä jo 5 min ennen kuin taivas repesi.


Saamamiehen on helppo hymyillä

Joskus se on sateenkin loputtava. Kun ilma kolmantena aamuna rauhoittui, oltiin me intopiukkana kävelemässä kangasmaitten laitoja. Jermu tosin laukkasi kuin heikkopäinen ylös ja alas vaaran rinnettä, kippurahäntä vain vilahteli silloin tällöin etumaastossa. Voiko hienompaa seurattavaa olla! Arvasin, että nyt ollaan linnun perässä, kun koira oli ollut vähän pitempään omilla teillään. Kaukainen haukku kertoi, että lintu löytyi ja puussa istui.

Paavo otti rihlakon lähtien naakimaan haukussa olevaa koppeloa tai mettoa. Koppelohan se tihikossa istui, piilossa runkoa vasten lymyili. Lopulta Paavon ryömiminen loppui, tarkka laukaus kajahti ja lintu tippui oksalta! Se oli hänen ensimmäinen haukkuun ammuttu lintunsa. Jermu ei tosin meinannut sitä hänelle antaa. Selvästi piti kummipojan paikkaa lauman arvoasteikossa itseänsä alempana, vaikka muuten olivatkin niin hyviä kavereita. Saatoin ottaa illalla kaatoryypyn.


Ihan aito karhunpaska, mustikat on maistunu