Pommikoneen kokoinen metto

Olipa kerran Jallu, pommikoneen kokoinen metto. Jallu eleli kaukana, kaukana kaikesta. Kuitenkin keskellä kaikkea. Asento oli Vongoiva-tunturin laitamilla salaisessa kummussa, jota ympäröi joka puolelta joko kauhea rakka tai läpipääsemätön, aivan helevetinmoinen vittikko. Elää kait Jallu vieläkin mutta nykyään se on isompi.

Ei Jallu silloinkaan yksin ollut, ei. Ympärillä varvikoissa pyöri otkottavia koppeloita kuin pipoa. Koppelohaaremin kokoonpano vaihteli vuoden mukaan. Toisinaan näätä harvensi haaremia kovalla kädellä; toisinaan mettämiehet saivat jonkin nuoremmista neitosista saaliikseen, yleensä tyhmimmästä päästä. Kunnollista haukkujaa siihen silti tarvittiin: ei luppakorvaisten kanssa kulkijat saaneet aikaan höyhemen vahinkoa.

Jallu tunsi jo näöltä vaarallisimmat haukkukoneet. Jölli-niminen punaruskea, pikkuinen pikinokka oli pahimmasta päästä. Sitä sieti varoa, koska se oli niin sinnikkokin. Eräänä syksynä Jölli oli saanut Jallun mielitietyn, kuvankauniin ja kainon koppelon hypnotisoitua oksalleen niin, että veljekset pääsivät pistämään nätin lihoiksi. Viereisessä petäjässä nuori Jallu silloin oli. Kuunteli tasaista haukkua, mutta lähti välittömästi kun kiväärinpiiska sivalsi. Kainon kuolemasta Jallu oli niin katkera, että meinasi erakoksi alkaa. Sen se silloin oppi, että haukku on pahasta.

JalluKoppelo

Vasta seuraavana keväänä Jallu virkistyi. Yhtenä kirkkaana päivänä Jallu huomasi, että eihän se elämä tähän loppunut. ”Äläkkös nyt vain”, Jallu hokasi, kun joka puolella keikutteli kanoja. Niiden seuraaminen, paitsi että se oli huvittavaa, myös veti väkisinkin kohtuullisen kovaksi. Mutta kilpakosijoita ilmestyi vähän joka suunnalta. Suurimman osan niistä Jallu säikäytti huitsin kuikkaan pelkästään näppäilemällä ja suhisemalla, perinteisesti. Pelkkä Jallun jallumainen läsnäolo ja kiimakumpuun ilmestyminen lennätti heikkoluonteisimmat teinimettot jo naapurivaaran taakse.

Mutta eivät kaikki vähästä säikähtäneet. Kun kiimakentällä hyppeli himosta enää muutama samankokoinen ukkometto, Jallu vaihtoi taktiikkaa: se alkoi korskua kuin hevonen. Se tehosi aina. Hippulat vinkuen vaihtoivat mustat maisemaa, niin Iskemäpään isommukset kuin Jaurun varren julmatkin. Haaremi hyrisi tyytyväisenä.

Syksyllä, heti ensimmäisten pakkasöitten jälkeen, hekuman liekki palaa Jallulla taas, mutta huomattavasti laimeampana. Varovaiseksi oli oppinut äanensä kanssa. Ei uskalla mitään irtiottoa, puhumattakaan korskumisesta, vaikka mieli teki. Omassa kummussaan malttoi ja eleli hissukseen. Veljekset kävivät Jöllin kanssa joka syksy yrittämässä, samoin kävi yksi Siurunmaan Sälli hyvän narttukoiransa kanssa, mutta ei Jallu kenenkään haukkuja enää jaksanut kuunnella. Vähän sitä säälittikin tuollainen turhanpyytö.

JalluVuomapaa

Jallun talvi oli niin tylsä että. Sen mitä hakomiseltaan ehti se ihaili Povivaaran suunnan jylhää panoraamaa. Onneksi maiseman väri edes jonkin verran vaihteli: sinisen eri vivahteista sysimustaan, ja taas takaisin. Mutta ei sitä aina jaksa vain ihailla. Joskus pitää pitää hauskaa. Jallu piti sitä haareminsa kustannuksella. Se haastoi silloin tällöin koppelot hakomiskisaan, jossa voittaja on yksinkertaisesti se joka hakoo eniten eli ahmii suurimman määrän havunneulasia kupuunsa. Ei puolta pienemmistä koppeloista oikeasti mitään vastusta ollut. Aikansa ahmittuaan ne valittivat ähkyään: ” Mie en jaksa ennää”. Ja tippuivat oksalta. Jallu saattoi näytösluonteisesti karsia vielä parin petäjän neulaset kurkkuunsa ja hotkaista päälle sammakon. ”Röyh, voitin. Onko kellään nokan koputtamista, vai hä?”. Ei ollut. Lähintä koppeloa saattoi Jallu vielä kiusoitella: ” Onko nyt kupu ravittu, kupuravittu?”. Koppelo oli aina yhtä ihmeissään, mutta Jallu tykkäsi sanaleikeistä.

Sitä Jallu ei vielä tiennyt, että nuori Paavo oli tulossa. Paavolla virtasi eräveret kuohuvana koskena, vaikka ihan poikasena muut pitivät. Sitäkään ei moni tiennyt, että Paavo pystyi naakimaan nukkuvan koiran viereen herkkävainuista hurttaa herättämättä. Jousipyssyllä oli jo jänes yllätetty. Sitä ei tiennyt äiti.

Paavo oli kuullut jo ainakin sata kertaa isältään ja veljeksiltä tarinoita ”Vongoivan valtavasta pommikonemettosta”, jota he eivät koskaan joulupöytään olleet saaneet.

JalluPaavo

”Isi! Millon mie pääsen lintumettälle?”, Paavo tinkasi isältään.
”No heti ko sulla on mettästyskortti ja kivääri ja oot vähän isompi”.
”Jesh. ”
”Isi! Sitte ko mulla on se kortti, mie jätän kalahommat vähäksi aikaa. Arvaa muuten mitä?”
”No mitä”
” Sitte mie lähen Tessun kanssa lintumettälle. Mie käyn ekana pyytämässä sen ison joulumetton josta sie oot aina puhunu, jooko?”
”Joo. Käy vain”.

Jos Jallu tietäisi, vapisisi.