Riekonpyyntireissu Hammaskairaan

Maaliskuun viimeiselle viikolle (2012) saatiin riekkoluvat Hammaskairaan. Pariin vuoteen ei huonon riekkotilanteen takia oltu turistilupia keväthangille myyty ollenkaan, mutta nyt riekkokannat olivat palanneet sille tasolle, että niitä pääsi pyytämään. Juntusen Sami, umpihankihiihtäjä Suomussalmelta, lähti pikahälytyksellä kaveriksi tunturiin, kun velipoika joutui perumaan oman lähtönsä. Laitoin pari päivää ennen lähtöä velipojalle Sodankylään tekstarin kysyäkseni, onko pohjoisessa jo hyvät hankikelit. "Teräshanki", oli vastaus.

Arvasin, että huijasi tai ainakin liioitteli. Mutta en olisi silti uskonut, että keli oli niin upperoinen, millaiseksi se äkkiä paljastui, kun autolta lähdimme suunnistamaan kohti Appistuntureita. Rinkat oli ladattu turhan painaviksi ja matka Riekkokämpälle oli kartalta arvioitu lyhyenlaiseksi, muutaman tunnin suihkaukseksi. Ihan pieleen meni etukäteisarviot taas kerran!

Jo lähtiessä tuntui, ettei veri kierrä käsissä yhtään kun rinkan taisteli selkäänsä. 5-6 tunnin umpihankikahlomisen ja ylämäkeen porskuttamisen jälkeen miehet oli ihan poikki. Olisi pitänyt hiihtää pohjia talven aikana paljon enemmän. Olisi pitänyt jättää jotakin pois repusta. Olisi pitänyt ehkä sittenkin ottaa ahkio... Vaikka vetovuoroa vaihdettiin tiheään, alkoi meno olla enempi sauvoihin nojailua kuin etenemistä. Kun alkoi hämärtää, päätös oli selvä: ei muuta kuin asento pystyyn ja tulille yöksi. Illalla kävimme vielä polkemassa jälkeä muutaman kilometrin eteenpäin ilman rinkkoja, jotta seuraavana aamuna olisi ainakin alku helpompi. Pakko myöntää, että tunnelmaa vähän latisti, kun autojen äänet kuuluivat laavuun. Laitoin mettäradiota isommalle.

Seuraavana aamuna alku oli helpompi, mutta heti kun eilen poljettu latu päättyi, loppui myös meno melkein kuin seinään. Taas rinkat alas ja ilman niitä polkemaan jälkeä. Siinä kohtaa kävi mielessä, että tavoitekämpällä saatamme ehtiä juuri ja juuri käväisemään viikon aikana, tätä menoa. Onneksi pääsimme lopulta tuoreelle kelkanjäljelle, joka näytti vievän oikeaan suuntaan. Sitä myöten kiipesimme tunturiin ja illanhämyssä olimme perillä Riekkokämpällä, väsyneinä mutta onnekkaina. Tuota järkyttävänkokoista rinkkaa ei tarvitsisi nostaa selkäänsä moneen päivään.


Tätä me tultiin hakemaan: koskematonta, hohtavaa uppolunta ja riekonjälkiä

Olimme poimineet matkalta mukaan yhden sauvan, joka oli tippunut kelkanreestä. Ensimmäisenä varsinaisena riekonpyyntipäivänä, kevein pikkurepuin ja lumipuvuin varustettuna, hiihtelimme kahvinkeittoon Appislompolon pikkukammille. Sinne pölähti kelkalla mustapartainen vilkas savolaismies, Tapsa nimeltään. Olivat olleet edellisyön kammissa mutta siirtyneet jokivartta alemmas ulkomajoitukseen laavulle. Heitä oli neljän hengen porukka. Löytämämme sauva oli heidän. Tapsa oli sitä jo käynyt hakemassa autolla asti. Hän aikoi seuraavana päivänä tulla hakemaan sen Riekkokämpältä.


Matala mutta mahtava riekkokämppä

Riekkokämppä ei ole koolla pilattu mutta siksi se lämpiääkin nopeasti. Tulipuuta kamiinan ei paljon ollut, mutta sen verran tervasta kuitenkin että sytöt. Puron varren koivuja napsimme lisäksi. Kämppää oli kahteen mieheen hyvä asua. Varsinkin kun molemmat kuulemma kuorsaavat rajusti. Olen luullut, että nukahdan äkkiä mutta Samiin verrattuna minulla on heikot unenlahjat. Juntunen kun päänsä laski alas, saattoi lause jäädä kesken ja saman tien kurkusta käsin alkaa kuulua kaamea kakofonia. Yhtenä iltana sitä kuunneltuani mietin, että haittaakse, kunnes nukahdin.

Kahtena aamuna Riekkokämpältä hiihtämään lähtiessä näimme samassa koivussa riekkoja syömässä. Toisella yrityksellä onnistuimme saamaan siitä paistin. Illalla oli luvassa riekonrintaa, alkudrinkkinä Juntus-paukku, jota en voi suositella kenellekään. Sen perusainesosana on aamulliset kahvinsakat, joihin keitetään lumesta uusi vesi. Siihen sitten raakakaakaota lusikallinen ja reilu loraus rommia päälle. Hyh, kö oli hyvvää!


Riekonrintaa kermalla ja rosepippurilla

Tapsa oli käynyt hakemassa sauvan. Kiitokseksi siitä, että olimme ajattaneet häntä ympäri kairan, hän jätti kaksi kuhafilettä, kuusi tölkkiä kaljaa ja kolme honkapölkkyä. En osaa laittaa noita tuliaisia paremmuusjärjestykseen, mutta sen vain sanon, että kaikki tulivat erittäin tarpeeseen. Ja kaikki käytettiin. Tapsa, maailman reiluin jätkä, kiitos!


Sami kävi valloittamassa Appistunturin

Yllättävän huono oli hangenkanto ylhäällä tunturissakin. Piti nousta ihan lakimaihin, jotta 3-metriset suksetkaan alkoivat kantaa. Riekkojen perässä hiihtelimme kämpältä vähän joka suuntaan. Lintuja oli ihan kohtuullisesti. Saaliksikin niitä alkoi tulla sitten, kun luotipiippu oli kohdistettu ja muut pakolliset töpeksinnät suoritettu. Sami kävi jonakin päivänä Appistunturin huipulta kuvaamassa maisemia.


Saamamies pilkillä, harria pukkaa

Yhtenä päivänä kävimme eräällä järvellä pilkillä. Sami sai punaisella paholaisellaan muutamia harreja ruokakalaksi. Sen verran keli kylmeni iltasella (-25), että näpit jäässä sai hiihtää aika matkan ennen kuin sulivat. Melkein piti huutaa pimeässä. Viimeisillä valoilla tuli vielä riekkotilanne, jossa ammuin riekkoa puuhun. Se tippui ja tupsahti lumeen mutta pääsi raanakkona juosten pakoon. Pimeässä en sitä löytänyt. Seuraavana päivänä löysin n. puolen kilometrin päästä ampumapaikkaa verisen kuopan, jossa lintu oli yönsä viettänyt mutta se nousi vielä siitäkin lentoon. Ja ketulle meni.


Hammastunturit, niin lähellä mutta silti niin kaukana

Appisenpalon kuusikosta näkyi hienosti komeat Hammastunturin huiput, mutta ei sinne näillä uppokeleillä ollut mitään asiaa. Ehkä joskus toiste. Paluumatka autolle alaspäin ei ollut enää paha, kun rinkka oli huomattavasti keveyempi, suksen alla oli vanha jälki ja kait kuntokin oli jonkin verran noussut viikon aikana. Hieno reissu!


Samin tekemä hieno Hammaskaira-leuku