Tunturituuli tuiversi

Ensimmäistä kertaa tänä vuonna (2011) pääsin käväisemään tunturissa vasta huhtikuun puolivälin tienoilla. Edellisestä kerrasta oli kulunut niin pitkä aika, että ennen lähtöä olo oli kuin pikkupojalla. Jännitti! Varusteitakin piti moneen kertaan varmistaa, kun pakkaamisen perstuntuma oli hukassa. Ei silti: mukavaahan varusteiden pakkaaminen on verrattuna niiden purkamiseen.

tuulitunturissa

Umpihankikaverin, Mitrin, kanssa suikattiin autolta suoraan tunturiin. 4 päivää ja 3 yötä oli aikaa antaa tunturin selvittää, jos jotakin selvitettävää oli. Mennessä tuuli ei vielä tuullut sitä vertaa, että olisi estänyt lakimaissa hiihtämisen. Hangenkantokin oli hyvä ja aurinko paistoi. Ihan pikkuisen kun Lahenperän pohjia hiekkapaperilla sipaisi, pitoa löytyi jyrkempäänkin nousemiseen. Hiihtokeli oli täydellinen!

tuulikanto

Hiihdeltiin n. 20 km, kunnes laskettiin paljakalta alemmas kuruun, joka vietti alaspäin latvajärvelle. Alempana hanki petti ja viimeinen kilometri oli ihan sitä itseään: umpihangessa kahlomista. Järven rannalta katseltiin mieluisa asentopaikka - sellainen jossa oli tulipuuta riittävästi lähellä ja johon aamuaurinko mukavasti lämmittäisi. Siihen kota pystyyn. Onneksi olimme ottaneet kotakankaan louteen tilalta, koska tuuli yltyi myöhemmin melkein myrskyksi. Louteella olisi tullut vilu, kun tulia ei olisi uskaltanut tehdä lämmittävän lähelle. Kodan keskelle kasattiin kivistä sen verran korkea tulisija, että savuraja oli istuvan miehen yläpuolella.

Oli meillä kaira ja pilkkivehkeet mukana, ettei ihan "tyhjän kulkijoita" sentään. Eräs poromies ihmetteli kerran ääneen sitä, että "lähethän tyhyjää kulkemhan kairhan ilman koiraa, pyssyä tai onkivehkeitä". Ei nähnyt mitään järkeä moisessa.

tuulimitrisai

Pilkkimällä ei saalista paljon tullut, mutta jotakin sentään. Leuhka kalakeitto ja muutama punalihainen kotiinkin. Ei kala silti syönnillään ollut oikein yhtenäkään päivänä. Tuuliko sen teki vai mikä lie...

tuuliikkunantakaa1 tuuliikkunantakaa2

Tuuli nimittäin voimistui nimittäin niin kovaksi, että kotakangas paukahti yhtenä päivänä irti tukikepeistään. Annoimme kodan olla makuuasennossa koko päivän ja junttasimme sen pystyyn vasta iltasella, kun tuuli vähän laantui. Päiväsaikaan iski aikamoinen lumimyräkkä päälle. Meillä oli tuuria, koska astuimme juuri aurinkoisesta kelistä autiokämppään sisälle, kun myräkkä alkoi. Ikkunasta näki, miten lunta pyrytti vaakatasossa. Somempi oli olla suojassa sisällä kuin ulkona riepoteltavana. Tunnin päästä aurinko taas paistoi ja linnut lauloi.

Nyt minun pitää kait jo alkaa uskoa, että jonkinmoista yöllistä ääntelyä saatan nukkuessani päästellä. Kuorsaamiseksi sitä on kotioloissa väitetty, mutta olen tähän asti pitänyt sitä liioitteluna. Ensimmäisenä aamuna nimittäin, hyvinnukutun yön jälkeen, kodassa herättyäni huomasin, että Mitri hakee päänsärkypilleriä. Kun ihmettelin syytä siihen, hän epäili nukkuneensa aika vähän. Jossakin vaiheessa yöllä konserttia kuunnellessaan ja saundeihin jo kyllästyttyään, hän oli hokassut, että vaahtomuovisesta makuualustasta saisi veisteltyä korvatulpat. Ja niin oli sitten tehnyt. Olikohan silti silmäntäyttä nukahtanut? Olisi heittänyt vaikka kumironttosella!