Vapaa on vain umpihanki, osa 2

Elettiin kevättä rinnoissa vuotta 2009. Ajatus oli vain näyttää naiselleni, mitä se parhaimmillaan voisi olla hiihtää huhtikuun lopun hohtavilla hangilla. Nauttia kirveenkoskemattoman kairan kauneudesta ja kevätauringon poskia hivelevästä lämmöstä. Ehkä jopa kuulla ja nähdä isojen muuttolintujen - hanhien ja joutsenten - paluu takaisin pesimärimmilleen. Mutta ennen kaikkea ideana oli antaa Anniinalle edes jonkinlainen ymmärrys siitä, mikä minua veti vastustamattomasti aina aika-ajoin tunturiin ja takaisin. Turha sitä on sanoin yrittää selitellä; ajattelin näyttää.

Ei se Anniinalle ensimmänen kerta kairassa ollut. Olin jo edellisenä syksynä käyttänyt häntä pystykorvan kanssa linnunpyynnissä Peurakairassa. Komeata vanhaa mettää ihasteltiin, Jermu-koiran kiihkeää mettohaukkua kuunneltiin ja rakotulen loisteessa louteella vietettiin yö. Pyörivä savu ja pimeässä lepattanut liekki olivat kuitenkin sen verran outo kokemus, että toinen meistä ei osannut nukkua silmän täyttä. Mie nukuin kuin tukki.

Nyt osasin varautua paremmin. Olin jättänyt louteen kotiin ja varannut meille yösijaksi kämpän Uittipiekka-tunturin juurelta. Olisi sauna, patjat ja kaikki. Naiselleni olin ostanut hienot norjalaiset teräskanttisukset, joilla voisi piirtää tunturien kylkiin hienot siksakit. Itse pärjäisin vanhoilla kunnon 3-metrisillä Lahdenperillä, vaikka eivät ne ihan optimaaliset tunturisukset olleetkaan. Tunturista alas tullessa niillä piti ensin katsoa sopiva alastulokulma, koska suunnan kääntäminen kesken laskun oli lähes mahdotonta. Olivat ne samalla niin kuin kaiken vara. Eihän sitä tiedä, vaikka alamaissa olisi hanki pettänyt. Silloin pitkä Lahdenperä olisi poikaa.

Sodankylästä lähdettiin hyvin varhain aaamulla kohti Lokkaa ja sieltä edelleen ajeltiin mettätietä itää kohti, Muotkavaaraan asti. Auton mittari näytti -1°C. Pikkupakkasta siis niin kuin televisiossa oli luvattukin. Olin mitannut kartalta hiihtomatkaksi reilut 10 km Muotkavaarasta Jooseppitunturin kautta Uittipiekkaan. Linnuntietä sen verran. En tosin koskaan ollut lentänyt sitä väliä enkä aina löytänyt ollenkaan perille. Mutta nyt oli valoa ja hankikeli!

Ensimmäisen kilometrin, Muotkajoelle asti, hanki kantoi hyvin. Ylimenopaikkakin löytyi kohtuudella, vaikka oja ei enää jäässä ollutkaan. Jermu-koira viiletti innoissaan pitkin mettänreunoja. Olin ottanut sen mukaan kuntoilemaan. Muotkajoen ylityksen jälkeen pidimme pienen juomatauon.

Vähän ennen Jooseppitunturia hanki alkoi pettää Anniinan suksien alla. Löysin onneksi kelkanjäljen, joka näytti viettävän suurin piirtein oikeaan suuntaan. Ehkä vähän liiaksi pohjoiseen, mutta se kantoi. Keitimmä parin tunnin hiihtelyn jälkeen juurakon juuressa kahvit ja söimmä hyvin. Yllättävän raskastahan tämä oli. Anniina vaikutti vähän väsyneeltä, ei puhunut paljon mitään jos en kysynyt, mutta Jermun kanssa meillä juttu vielä lensi.

Sitten alkoi vesisade. Kelkanjälkikin alkoi pettää. Mutta ei siltä oikein metriseen umpihankeenkaan ilennyt sukeltaa, vaikka aivan liikaa pohjoiseen jälki vei. Puolisalaa vilkuilin välillä kompassia ja karttaa. Ja ihmettelin mielessäni. Vettä satoi koko ajan, joten pitempää taukoa ei voinut pitää. Miksi jätin sen louteen kokonaan pois matkasta? Säästinkö muka painoa, peräti puoli kiloa, voi jumalauta. Anniina ei ollut puhunut enää pitkään aikaan mitään, puhkunut vain perässä. Jermu oli siirtynyt jonon hännille.

Kun läpimärkinä tulimme pienelle jängälle, sain paikannettua meidät monta kilometriä pohjoiseen 10 km:n linnunradalta. Järki sanoi siinä kohtaa, että "käännä hyvä mies nyt sukset ja palaa takaisin omia jälkiäsi autolle kun vielä voit". Mutta ei sitä vain voi! Käänsin 90° itään umpiseen ja yritin sanoa Anniinalle, että "hiihellään tästä suoraan kämpälle". Hän ei vastannut mitään, ei katsonut silmiin vaan tuijotteli apaattisesti suksenkärkiään. Ei kyllä kapinoinutkaan. Vettä satoi ja Lahdenperätkin jo upposivat pohjia myöten. Jermu opetteli hiihtämään suksien kannoilla.

Maasto meni hankalaksi: pieniä kumpuja ja viheliäisiä kivikoita vähän väliä. Mutta tunnistin kyllä nämä paikat; olin ollut linnunpyynnissä täällä joskus. Otin kompassisuunnalla niin suoraan kohti kämppää kuin ikinä osasin. Anniina tuli reilut sata metriä perässä. Yhden kummun ylitettyäni kuulin jonkin oudon äänen ja pysähdyin kuuntelemaan. Perästä kuului aivan lohduton ihmisen itku. En osannut tehdä mitään. Huusin vain taakseni, että "ei ole enää pitkästi". Jermu oli jo oppinut hiihtämään sujuvasti suksieni kannoilla.

Lopulta pääsimme Sorvortanojan varteen ja siitä yli. Uittipiekkaan ei voinut olla matkaa kilometriä enempää, mutta en uskaltanut enää huudella "ei ole enää pitkästi"-huutoja, koska en ollut satavarma mistään. Anniinalta otin hänen rinkkansa kantoon omani päälle. Ei meinannut sitä antaa, mutta ei jaksanut vastustaakaan. Uittipiekan saunan katto näkyi ensimmäisenä. Miten se voi olla niin hieno.

Tein saunaan heti tulet. Ja sitten vasta kämpälle. Voiko voitonriemuisempi olo olla, kun on päässyt perille! Tuhannen sipissä tosin, mutta mitä jos olisi palannut takaisin siinä kohtaa, kun se kävi mielessä. Mikä silloin olisi olo nyt? Järkevä mutta luovuttanut? Sauna ja ruoka maistuivat aikanaan, mutta eivät ihan heti. Anniina antoi minulle myöhemmin illan aikana anteeksi aiheuttamani kärsimykset.

Olimme kaksi yötä Uittipiekassa. Takaisintulo autolle oli sitä mitä oli lähdetty hakemaankin. Eli yhtä kevätjuhlaa: kantavaa hankea, auringonpaistetta, taukoja, kuivaa lihaa, tunturin piirtelyä, mahtavaa mettämaisemaa. Tosin lähtö Uittipiekasta oli jo 4:ltä aamulla, jotta hanki varmasti kantaisi.

Yhteisiä eräreissuja ei olla tehty sen koommin. Anniina on kuitenkin ihan viime aikoina alkanut ehdotella sellaista kevyttä kesävaellusta, jossa ei olisi mitään extremeä. Taisi saada sytöt!