Vongoivan leija

KotkaVuomapaa

Mie vain kaartelen ja kattelen. Lämmennyt ilma nousee mukavasti Vuomapään ja Vongoivan juurilta tänne ylös. Oikein viimeisen päälle kun siivet levitän, niin ympyrää pyörimällä pääsisin vaikka pilviin. Alhaalla tunturin rinteessä näyttää iso porotokka kaivelevan jäkälää. Porot vähän pelkää minua, mutta pelätköön. En mie niitä nyt kiusaa, mie vain kattelen. Vasoja oikeastaan. Heikkoja vasoja, jos oikein tarkkoja ollaan.

Kyllä mie vähän kyttään moottorikelkkojakin. Niitä ei passaa päästää ihan iholle. Aina kun kelkka tulee niin lähelle, että näen kuskin mustat silmänaluset, mie nousen ylemmäs. Sitten on vasta turvallista, kun kelkka lähtee taas liikkeelle. Kyllähän ne melko kaukaa on joskus yrittäneet minua tiputtaa. Kiväärillä kilometriin, hah. Sanon mie, että ennen lotossa jättipotti kuin minut taivaalta kylmäksi. Se on eri asia sitten pesältä, raukkikset.

Ei täällä paljon ihmisiä liikuskele. Ei silti, ei niitä ikävä ole. Joskus joku risuparta porukoineen hiihtelee tuohon kammille, tekee tulet ojan varteen ja keittelee sumpit. Niistä ei ole vaaraa kenellekään. Kamerasta ne tuntee. Ja vaatteista; ei poromiehillä eikä mettämiehillä ole noin goreita tekstiilejä. Eikä noin isoja rinkkoja. Mitähän niissä oikein on sisällä, kun kuitenkin pelkkää pussikeittoa lipittävät? Poromiehet haistaa jo kauas siitä, että syövät poronkäristystä. Niin mieki syön. Joskus.

Samat poromiehet täällä aina liikkuu. Viime viikolla kävivät taas. Kaartelin ja kuuntelin.

’Näekkö kuka meillä on kaverina tuola ylhäällä’, kuului Hetta-poika sanovan Tonovanille heti kun sai kelkan sammumaan ja tupakin syttymään.

’En mie mittään näe’, tuijotteli Tonovan taivaalle. ’Ei sielä mittään oo, paitti taivas’, jatkoi vanhemman äänenpainolla.

Hetta-poika ojensi kiikarin Tonovanille. ’Katoppa tällä, sielä se on. Ja nokka veressä’. Hetta-poika tunnisti minut.

’Älä helevetti. Näytäppä tähän sitä kiikaria.’.

’No on saatana. Oikein kotkannokka saatana. Ja nokka poron veressä taas, perkele’, tarkensi Tonovan näköään.

’Kantaa varmaan kakaroilleen verestä vasan raatoa. Vittu, minun vasan. Tapan mie tuon kuikan vaimikäsaatanaseon’, Tonovan kopeloi ikivanhaa kivääriä käsiinsä.

 

KotkaPiirretty

Mie nousin ylemmäs, ettei vahingossakaan osu. Onhan se joskus ennenkin yrittänyt. Turhaan. Kai ne on oppineet, että turhan saa pyytämättäkin. Harvoin niillä nykyisin on skiidossaan edes mukana sitä kauas-kiiltävää-kivääriä. Siitäkin, kun ukko siipeensä sai, on jo monta vuotta. Sen verran kuitenkin sai, ettei se koskaan enää kunnolla pystynyt lekuuttelemaan niin kuin mie.

Ei vain nyt ole nälkä. Viikko sitten söin jäneksen.Tuosta syömisestä sanon kuitenkin sen verran, että täällä vakinaisesti elävän on itse ruokansa hankittava. Jos mie en tapa jäneksenpoikaa, joku muu sen tappaa. Eikä se tappaminen mikään verenhimoinen nautinto ole. Joskus kuitenkin menee sen verran ohi, että ei kuole kerralla. On se jäneksenpojan kiljuminen silloin, kuule, pahan kuuloista. Yhtään raanakkoa en ole silti tahallani tehnyt. Se on taivahan tosi. Hulluhan olisin, jos toisille pyytäisin!

Mutta mitäpä sitä ei tekisi tuoreen lihan takia, ja sen pyyntitilanteen kihisevän jännityksen, sen niskasuonia kiristävän naakimisen, sen rintaa pakahduttavan huumeen takia. Sitä paitsi kyllä veres saalis aina kaiken maailman haaskoihin ja muihin mätölihoihin tuo vaihtelua. Pussikeitoista en tiedä, kun en ole koskaan maistanut.

Viidakossa vallitsee viidakon lait. Ja tämä on viidakko; ainakin tuossa Auhtijokiseljän päässä on semmoinen vittikko että oksat pois. Moraali ja murhat on noiden tikku-ukkojen keksimiä höpötyksiä. Mie en niistä perusta. Joskus vain tuntuu siltä, että ne ei ymmärrä itsestään selviä asioita, kun tulevat tänne leikkimään nälkälakkoa. Eikö itse tapettu liha kelpaa? Kaikki syötävä lihahan on tapettua vai elääkö ne pelkillä rehuilla? Vieressä juoksee poroa kuin pipoa, riekot ihan yötäpäivää päkättävät päästääkseen pataan ja purot on tulvillaan tammukkaa. Ja mitä nämä tekevät: ryystävät posket lommolla pelkkää pussikeittoa ja bongailevat minua. Voi jeesus.

Jos kaikki merkit paikkansa pitävät, niin ensi vuosi on meikäläiselle helppo. Näyttää tulevan sopulivuosi, ja se on melkoista mässäilyä sitten se. Hyvässä lykyssä pyöräytän parikin munaa keväällä petäjän latvaan tuonne Povivaaran kupeeseen. Haudon niitä risupesässä toista kuukautta, ennen kuin tiputan ne opettelemaan sopulinpyyntiä. Mutta ensin pitää löytää uusi käyränokkainen ukko kaveriksi.